Mitä sinä tekisit?
Minä olen ollut viime vuoden marraskuusta asti yhtäjaksoisesti sairauslomalla ja täysin työkykyisenä olin viimeksi alkusyksynä. Tietyllä tapaa on ollut maailman vapauttavimpia tunteita tiedostaa, että kaikki vuorokauden 24 tuntia ovat minun. Mitä pidempään sairauslomani on kestänyt, sitä ahdistavammiksi kaikki vuorokauden tunnit ovat käyneet. Jossain vaiheessa seinät alkavat kaatua kohti. Kun voi tehdä mitä vain, tietyn pisteen jälkeen on ollut vaikea tehdä mitään.
Itselläni rajoittava tekijä on ollut olkapäätä vaivaava autoimmuunitulehdus. Liikeradat ovat yhtä rajoittuneita kuin planeetoilla ja vaikka vitseiltä meneekin pohja niitä selittäessä niin käteni ei enää nouse. Onneksi en ole enää koulussa, jottei tarvitse sitä vähääkään viitata. Myöskin kaiken maitotölkkiä raskaamman nostaminen vasemmalla kädellä on huonoina päivinä työn ja tuskan takana. Työnkuvani taas on nostaa mitä tahansa alle kilon painoista reiluun 20 kiloon, sijaitsi paketti sitten lattiatasossa tai parin metrin korkeudessa. Se ei ole oikein viime kuukausina onnistunut.
Ilman Jekkua olisin varmaan juurtunut sänkyyn nykyistäkin tiukemmin. Nelijalkaisen perheenjäsenemme lenkittäminen neljästi päivässä on ollut tämän vuoden harvoja rutiineja. Ja suurimpia iloja.
Oli minulla alkujaan kuitenkin muitakin suunnitelmia kuluneelle vuodelle kuin koiran lenkitys. Olkoonkin, että olen huonoina päivinä käytännössä yksikätinen, en kuitenkaan ole sänkyyn sidottuna. Siihen nähden vuoden ensimmäinen puolikas onkin ollut pettymys.
Vuoden alussa luonnostelin minun ja Jekun ohjelmaa tämänkaltaiseksi:
- Paljon blogipostauksia
- Viikottaisia päiväretkiä Etelä-Suomen saaristossa ja kansallispuistoissa noin niin kuin 200 kilometrin säteellä
- Paljon valokuvausta
Näin viiden kuukauden jälkeen voi jo todeta, että eihän se mennyt kuin Strömssössä.
Ongelmani on aina ollut, että tarvitsen deadlineja. Kun aamulla, aamupäivällä tai päivällä herätessä päivän ohjelmassa on siivousta ja ruuanlaittoa niin saatuani kodin siistiksi ja lautaset täyteen on vaikea tarttua enää mihinkään. Ei ole pakko. On helppo jäädä paikoilleen kun voi tehdä mitä vain. Eikä tarvitse tehdä mitään. Osaltaan se on varmasti myös laiskuuttakin, mutta ongelma on silti laiskuuttani isompi.
Kulunut blogitauko ei aivan täysin johdu ylläolevasta, on minulla ollut jo parin kuukauden ajan aivan valtava valkoisen paperin kammo. Ristiriitaisesti se on syntynyt sen myötä, että ideoita ja ajatuksia on niin paljon, etten ole osannut päättää minkä jutun pariin antautuisin. On sitten ollut helpompaa olla kirjoittamatta mitään. Toki tauko on tehnyt hyvääkin ja avannut monta solmua omassa päässäni. Niin tulevien postauksien kuin blogin isompienkien suuntaviivojen suhteen. Tämän myötä ollaan takaisin asian ytimessä!
Päiväretket ja valokuvauskin ovat myös jääneet paitsioon. Niihin isoimpana syynä on ollut niinkin arkinen asia kuin rahan puute. Olen ollut Kelan asiakkaana helmikuusta lähtien eikä yhteinen taipaleemme ole ollut ruusuilla tanssimista. Pahimmillaan olen odottanut sairauspäivärahojani minusta riippumattomista seikoista kaksikin kuukautta tavoiteajan ollessa käsittääkseni kolme viikkoa. Talouteni kestäisi sen kertaalleen, ehkä toistamiseenkin, mutta kun siitä tulee sääntö eikä poikkeus niin ainakaan minun tilieni saldot eivät ole pysyneet kestävällä pohjalla. Rahojen tullessa yli kuukaudenkin viiveellä on sanomattakin selvää, että valtaosa niistä menee lainanlyhennyksiin ja ruokakauppaan. Olenkin siis keskellä klassista probleemaa:
Nuorena on aikaa ja voimia, muttei rahaa.
Aikuisena on rahaa ja voimia, muttei aikaa.
Vanhana on rahaa ja aikaa, muttei voimia.
Toisaalta tämän perusteella olen taantunut aikuisesta takaisin nuoreksi, mistä moni olisi varmasti kade, joten pitäisi kai osata iloitakin! Rahanpuute on tosin syönyt voimia varsinkin henkisellä tasolla ja tulehtunut olkapää on jäytänyt fyysisiä voimia liiankin paljon.
Kaiken tämän jälkeen saattaakin kuulostaa yllättävältä, että lennämme ensi viikolla Thaimaahan. On sitä jotkut ihmetelleet ääneenkin. Olemme mekin välillä, mutta kerta toisensa jälkeen olemme tulleet siihen lopputulemaan, että loma ja irtiotto arjesta on paras ratkaisu tähän väliin. Loman maksamme perinteiseen tapaan lomarahoillamme, joten rahoitus on sitä myöten vakaalla pohjalla. Toki asiaan on vaikuttanut isosti sekin fakta, että ostimme lennot jo alkuvuodesta jolloin vammani kesto tai sairausloman pituus olivat itselleni vielä täysin auki. Silloin vitsillä heitetty yli puolen vuoden saikku nauratti järjettömyytensä takia, mutta kuukausien mittaan se muuttuikin todeksi. No can do.
Monallekin tulee loma ja irtiotto tarpeeseen, sillä edellisestä reissustamme on kohta jo vuosi. Talvilomat meillä menivät Jekun tullessa taloon ja pentuun tutustuessa. Pikkuisen koulutus on ollut antoisaa ja parasta aikaa pitkiin aikoihin, mutta siitä huolimatta (ja ikävä poislukien) on ihana päästä nauttimaan auringosta tietoisena siitä, että parin viikon ajan Jekku herättää siskoni aamulenkille ja härnää Saanaa sen sijaan, että leikkisi vinkuvilla leluillaan nukkuessamme. Minulle loma ja sitä kautta maisemanvaihdos taas tulevat olemaan kultaakin kalliimpia. Syksyllä siintävää kuntoutusta ja kaikkea sen mukanaan tuomaa ennen on mahtavaa päästä nollaamaan akut aivan täysin. Kun fyssarikin näytti vihreää valoa matkalle sanoen auringonlämmön tekevän käden tulehdukselle hyvää niin olin entistä varmempi sen suhteen, että loma tässä ja nyt on juuri se mitä tarvitsemme kumpikin.
Mitä sinä tekisit, jos voisit tehdä mitä vain?
PS. Alkuperäisestä suunnitelmastamme poiketen vietämmekin noin viikon verran Singaporessa, joten vinkkejä sinne suunnalle otetaan ilolla vastaan! 🙂
Seuraatko blogiamme vielä Facebookissa tai Instagramissa?
Facebook-sivuille pääset tästä ja Instagram-tilille tästä.
Käy tykkäämässä päivitykset ja reissukuvat suoraan etusivuillesi! 🙂