Mä oon nyt edelliset kaksi ja puoli vuotta ollut sairauslomalla rikottuani olkapääni töissä. About tasan yhtä kauan mun motivaatio blogia kohtaan on ollut kateissa. Meni monta kuukautta käden kipuillessa ja sitä kauemmin saada taas ote arjesta. Teimme me sairauslomanikin aikana muutamat matkat, mutta kotiinpaluun jälkeen intoa kirjoittaa ei löytynyt. Mieluummin hiljaa kuin väkinäinen. Kesän mittaan tulen kuitenkin vihdoin julkaisemaan tarinoita niiltä matkoilta, kuvia vähintäänkin. Kovalevyt ovat täynnä päräyttäviä kuvia Thaimaan pääkaupungista, Singaporesta ja viikosta Nizzassa lähialueineen.
Menneet matkat eivät kuitenkaan olleet se syy, miksi nyt kirjoitan. Mun sairausloma venyi lopulta niin pitkäksi, että sairauspäivärahat loppuivat kesken olkapään oireillessa yhä jatkuvasti ja kipeästi. Valoa tunnelin päähän loi kuitenkin mahdollisuus päästä ammatilliseen kuntoutukseen. Pääsin. Pikkuhiljaa alkoi näyttämään siltä, etten tämän olkapään kanssa enää palaisi varastotyöhön, ainakaan silloisen kaltaisiin työtehtäviin. Reilu vuosi sitten pääsin suunnittelemaan kuntoutukseni toteutusta työeläkeyhtiön kanssa. Samoihin aikoihin otin isoja steppejä omatoimisessa kuntoutuksessa. Vaikka välillä tulikin takapakkia niin yhä enemmän alkoi olemaan päiviä ilman olkapääkipuja. Hiljalleen myös ilman kipulääkkeitä. Olin yhä tunnelissa, mutta suunta oli selvä. Valoa kohti.
Mulla oli muutama eri vaihtoehto toteuttaa ammatillinen kuntoutukseni. Työharjoittelua en pitänyt omaan tilanteeseen mielekkäänä, sillä käsi kuitenkin muistutti aika ajoin olemassaolostaan kipuilemalla enkä tahtonut sen estävän taikka edes haittaavan työssä jaksamista. Yrittäjäksi ryhtymisessä oli samat huolen aiheet ja toki myös se, että käytännön osaaminen puuttui kaikessa paitsi varastotyössä. Intohimolla ja motivaatiollakin kun nykyisin mennään vain tiettyyn pisteeseen asti.
Lopulta pöydälle jäi vain yksi realistinen vaihtoehto, mikä tuntui samaan aikaan niin innostavalta, jännittävältä, pelottavalta kuin mahtavaltakin. Innostavalta, koska se avaisi ovet itselleni aidosti mielekkäisiin töihin. Jännittävältä, koska tapaan etukäteen jännittää kaikkea uutta. Jo hyvissä ajoin. Usein yli äyräiden. Lopulta huomatakseni, että aivan turhaa. Pelottavalta, koska en tiennyt hyväksyttäisiinkö suunnitelmani ja hyväksyttäisiinkö minut sen jälkeen.
Mahtavalta, koska tiesin pääseväni opiskelemaan alaa, johon minulta löytyisi motivaatiota muillekin jaettavaksi. Suunnitelmani oli päästä opiskelemaan minulle mielekästä alaa ja valmistumisen jälkeen työllistää itseni muuntamalla harrastus työksi. Loppukesästä viime vuonna sain vihreää valoa opiskelusuunnitelmilleni ja jatkoin potentiaalisten koulujen metsästämistä samaan aikaan kohentaen sairausloman aikana rapissutta yleiskuntoa. Aloin haaveilemaan polkujuoksu-ultrasta. Laihduin siihen valmistautuessa lähes 20 kiloa. Sillä tiellä olen yhä. Samaan aikaan haaveilimme avokin kanssa myös perheenlisäyksestä. Mikä sekin konkretisoitui syksyn mittaan ja jo lokamarraskuun vaihteessa meille muutti Jeti. Tämän postauksen kuvat ovat hälle omistettuja.
Löysin koulun. Hain tammikuussa kouluun. Helmikuun lopulla sain kirjeen. Sain opiskelupaikan. Huhtikuussa alkaisi opiskelut. Blööh, tuli korona. Koulut menivät kiinni. Tämän kuun alussa tuli ilmoitus, että opiskelut alkavat alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Joskin etänä. Se oli ilon ja onnen päivä. Ja sellaista se oli viime viikollakin. Jos vielä vuosi sitten olin yhä tunnelissa matkalla valoa kohti niin nyt uskaltaa jo kertoa, että se valo on vihdoin saavutettu.
Sillä viime viikolla minä aloin opiskelemaan eräoppaaksi.♥
Lähipäivinä ja tulevaisuudessa tulen kertomaan niistä syistä, mitkä ajoivat minua opiskelemaan juuri eräoppaaksi kuin myös seuraamaan opiskelujen etenemistä ja hahmottelemaan tulevaisuudensuunnitelmiani koulun jälkeen. Mutta ensin teen läksyt.
Seuraatko blogiamme vielä Facebookissa tai Instagramissa?
Facebook-sivuille pääset tästä ja Instagram-tilille tästä.
Käy tykkäämässä päivitykset ja kuvat suoraan etusivuillesi! 🙂